Tuskin tiesin mitä tuleman pitää, kun aloitin prosessini. Tuskin ymmärsinkään, että mistä on kyse. Tuskin ennätin kyytiin, kun homma oli jo vauhdissa. Pidin vain kiinni kaiteesta ja annoin voimakkaan tuulen ohjata minut sumuun pitkin liukkaita rappusia, silmieni vielä ollessa sidotut.
Olin vietävänä osoitteeseen, jonka päämäärää en tiennyt. Kuin polttareitaan viettävä nuorukainen, joka ei tiennyt ovatko ystävät keksineet mukavia vai vähemmän mukavia tehtäviä. Kuin laiva ilman kapteenia. Kuin isossa tuulessa, katulyhdystä kiinni pitäen. Se tosiaan oli tuulinen, jopa myrskyisä alkutaival omiin sielunsyövereihini. Oli pienien hetkien pysähdyttäviä oivalluksia ja onnea. Oli ilon uudelleen löytämistä. Elämänilon takaisin saamista ja ainakin sadan syyn tiedostamista siitä, että miksi olla onnellinen.
Ei onneksi muilla ole ollut näin myrskyisiä alkuja Sielukirjoittamisen matkoillaan. On enemmänkin lempeitä ohjeistuksia ja johdatteluja. On avautumista ja levollisuutta. On suurta, ennenkokematonta läsnäoloa ja itserakkautta – sen hyvässä merkityksessä. On rauhoittavia tuulenhenkäyksiä ja tyyntyvää merta.
Viime maanantaina osallistuin Sielukirjoituskurssille. Ekaksi turhauduin, tuli kiukku, että en osaa tätäkään, mutta nyt olen luovuttanut. Kuinka ollakaan, käsi alkoi kirjoittamaan, vastaamaan ja antamaan ohjeita. Hiljalleen olen alkanut luottamaan prosessiin, sillä jo nyt tapahtuu jotain, vain muutama päivä kurssista kuluneena...
Ensimmäinen ohje oli antaa anteeksi itselleni ja sen jälkeen kaikille. Kyyneleet valuivat ja sydän aukeni ja edelleen sydämen ja kehon alueella tapahtuu jotain. Mä vaan annan mennä ja oli kirjoitus mistä tahansa, niin minun "päivämieleni" ei osaa vakuuttaa minua niin syvästi. En kontrolloi enkä mieti enää. Ego on hyvä renki, mutta huono isäntä.
No tässä mennään ja sydän sykkii muutoksen aalloilla, omat kahleet alkavat tippua maahan... vapauteen. Olen paljon työstänyt pakon sanelemana, eli itsetutkiskellen. Joskus osallistuin intuitiivisen kirjoittamisen verkkokurssille, mutta en oikein saanut sitä käyntiin. Koen johdatuksena, että tässä on nyt avain ja se avain on laitettu lukkoon ja olen avannut oven hyvin kauniiseen maisemaan ja ovi avautuu pikkuhiljaa enemmän. Kynnys on ylitetty! Lopuksi sanon vielä, että tänään katsoin itseäni peiliin aivan uusin silmin, hymy tuli silmistäni itselleni... oonkohan tulossa hulluksi? Mut jos oon niin mieluummin niin, sillä tässä tuntuu rakkaus. Annika, 45-vuotta
On sielun vapautta olla ja elää, toimien kerrankin sisäisen luontonsa mukaisesti. Sillä silloin on ilo irti ahdistavuudesta, riittämättömyydestä ja pelosta. On kuin makoilisi niityllä, joka on täynnä ruiskaunokkeja. Vain hyönteiset surisevat ympärillä ja auringon säteet kirvoittavat silmää.
Siirtymä sumuisesta kylmätuulisesta maisemasta ruiskukkaniityksi on ollut yllättävänkin nopea. Siirtymän aikana on ennättänyt läpikäydä jos jonkinlaista asiaa ja aihetta, oman menneisyytensä läpivalaisussa. Kuin turvatarkastuksessa, jossa laukun sisältö on helposti havaittavissa. Laukku, joka on vain oman mielemme uumenissa. Laukku, jonka sisältö voi olla kuin kiviä täynnä ja ihmettelemme matkamme raskautta...
SIELUKIRJOITTAMINEN® on läpivalaisua tiedostamattomaan mieleen, siellä laukun paikallistamista, avaamista ja tarkastelua. Kaikki tämä on siis vain oman mielemme tarkastelua, mutta silti se aiheuttaa niin monelle pelkoa. Oman mielemme kokeminen pelottavaksi on este myös onnen kokemiselle. Jos pelkäämme itseämme niin kovasti, niin miten uskallamme elää?
Maija Luomala, SIELUKIRJOITTAMINEN® -prosessin kehittäjä
Heräsikö ajatuksia?
