Jokin aika sitten mietin ja kuuntelin Pave Maijasen Elämän nälkä -kappaletta ja tunnustelin uudelleen sen voimaa näin vuosien jälkeen. Kuuntelin kyseistä kappaletta ehkä noin yläaste- tai lukioikäisenä ensimmäistä kertaa oikeasti sanoja kuunnellen ja laulu tuntui koskettavan jotakin minussa. Ja koskettaa yhä. Muistan kuunnelleeni laulua uudestaan ja uudestaan yrittäen ymmärtää ja imeä sen sanomaa itseeni. Ja olihan siinä sanomaa – enemmän kuin silloin varmaan edes ymmärsinkään. Laulua kuunnellessani silloin tunsin jonkinlaista syvää merkityksellisyyttä ja toisaalta sellaisen osan, joka oli kipeä, surullinen ja ahdistunut. Osa, joka jostakin syystä tuntui ymmärtävän, että mitä tarkoittaa elämänhalun menettäminen ja todella tuskainen olo. Elämänhaluttomuus ja tuskainen ahdistus, jolle ei löydy sanoja.
Elämän nälkä ei ehkä puhu ymmärrettävää kieltä, jos ei ole kokenut syvältä viiltäviä ja elämännälän lamauttavia tuntemuksia. Tai veemäistä, tummanpuhuvaa merkityksettömyyttä ja yksinäisyyttä. Vei vuosia, että tunsin laulun itsessäni voimauttavana. Näin jälkikäteen analysoidessani, uskon laulun ruokkivan sisäistä sisupussia, siis sitä, jolla on tolkuton mahti ja voima tarjottavanaan kaiken surun ja ikävän alla. "Elämän nälkä" on mielestäni ehkä yksi merkityksellisimmistä kappaleista kaikkien näiden ihmissuhdesotkukappaleiden ja toimintahäiriöisten virsien joukossa. "Ikävä" seuraa perässä toisena hyvänä esimerkkinä. (artikkeli jatkuu videon alla)
Saunaillassa taannoin keskustelimme eri kappaleista ja niiden lyriikoista. Eräs lähipiirini jäsen mielestäni osuvasti tulkitsi, että: "Kappaleet ovat täynnä ihmissuhteisiin liittyvää draamaa, kaltoinkohteluita ja toimintahäiriöitä." Toki jokaista meitä koskettaa juuri se aihe, joka tuntuu olevan lähimpänä omia kipupisteitä juuri sillä hetkellä, ja tämähän on täysin luonnollista. On hyvä, jos jokin laulu vaikkapa voimauttaa kulkemaan eteenpäin omaa tietään pois kaltoinkohtelusta ja heräämään siihen tai toimimaan muulla tavoin oikein, energisoitumaan tai mitä tahansa, mikä auttaa meitä yksilöinä kohti "paremmuutta" tavalla tai toisella. On kyse oikeastaan mistä tahansa elämän aihealueesta.
Valitettavasti vallalla on kulttuuri, jossa yhä sekopäisemmät parisuhdekuviot tuntuvat saavan hittibiisin leiman eikä merkityksellistä sanomaa enää juuri tarvita – tai edes kaivata. Ovathan kappaleet toki osoituksia monesti myös lauluntekijän omista sisäisistä kamppailuista tai oivalluksista, mutta myös siitä, millaista kuuntelijakunta on. Yleisö ei kuuntele, jos sanoma, rytmi tai melodia eivät jollakin tasolla kosketa. Ja mikäs meitä niin muu ahdistaisikaan, kuin pieleen menneet parisuhteet, sydänsurut ja sitä kautta tunnetut ikävän, menetyksen ja hylkäämisen kokemukset. Jos jokin koskettaa sydänjuuria myöten, koskettaa se suurella todennäköisyydellä syvällä pinnan alla piilossa olevaa kipukohtaa.
Siispä avoin kiitos ja arvostuksen osoitus Pave Maijaselle.
Jokseenkin olen analysoinut itseäni muutamien viime vuosien ajan, tällä hetkellä tarkalleen ottaen noin 23 muistion verran. Teininä kuuntelin trance- ja hittipoppimusiikkia. Mitä mitäänsanomattomampi kappale, sitä suositumpi se mielestäni oli. Tämä kuvastaa vaihetta, jota sisäisessä elämässänikin silloin elin: mitäänsanomattomuutta, merkityksettömyyttä, jossa merkityksellisyyden toivat vaihtuvat parisuhteet, vaatteet ja meikit. Ai niin, ja tietysti piti olla hyvännäköinen. Ja tehdä vaikutus. Olla jotain.
Tiedän, että parisuhteet ovat tärkeitä ja ne totta tosiaan voivat olla sydäntäraastavia. Ne eivät kuitenkaan ole suhteiden tai rakkauden ainoa muoto tai elämisen tapa. Elämä parisuhteen ulkopuolella tuntuu puuttuvan niin monelta eikä lopulta välttämättä edes tiedetä mitä itse olemme parisuhteen, jatkuvan vaillaolemisen ja suorittamisen alla. Ja tästä lähtökohdasta ajateltuna sisäinen tyhjyys viestittää elämänhaluttomuutta. Kun suhde loppuu, tuntuu, että jopa elämänhalu on mennyt, kun ei tiedetä keitä olemme itsessämme vaan löydämme merkityksellisyyden toisen ihmisen kautta. Toinen luo minut merkitykselliseksi. Millaisesta sisäisestä tyhjyydestä tämä viestiikään? Sen kuuluisi olla hälyttävä merkki siitä, että itsessäni on jotakin perustavanlaatuista selvitettävää. Omaa itseä ei tunneta, sitä ei osata ottaa huomioon eikä arvostaa – paitsi ehkä erinäisten harrastusten (keep your mind busy!) muodossa. Mitä olen parisuhteen, perheen tai tekemisteni ulkopuolella? Vai olenko? •
Hyppää mukaan tarkastelemaan omia sisäisiä viestejäsi Sielukirjoittamisen verkkokurssille >
Maija Luomala, SIELUKIRJOITTAMINEN®-prosessin kehittäjä
Heräsikö ajatuksia?
