Oivalsin, että olen auttamatta “liian vanha” elämään kontrolloivissa, rajoittavissa tai rajoittuneissa ihmissuhteissa. Eikä tällä tarkoiteta sitä, että antaako kumppani lähteä jonnekin, vaan sitä, millaisten rajoittuneiden ajatusmallien alaspainamina monet parisuhteissaan ja ihan jopa ystävyyssuhteissaan itse asiassa elävät. Kumppanille annetaan monesti valta toimia elämän säännöstelijänä, vaikka kyseessä voi olla toisen intohimo, elämänilo tai jopa -tarkoitus. Miksi kumppani sitten rajoittaa? Tai miksi kumppanin annetaan rajoittaa? Rajoittaminen lähtee omista peloista. En itse uskalla niin ei toisenkaan kuulu. Epäkelpo symbioosi.
Annamme puolisollemme vallan päättää elämästämme ja valinnoistamme, jos emme itse uskalla ottaa vastuullista osaa. Näin voimme syyttää kumppania katkeruudestamme elämämme tolaan. Emme halua tai uskalla vastata itse omiin toiveisiimme, koska silloin emme voi syyttää ketään muuta kuin itseämme, jos koemme epäonnistuneemme. Ja tästä elämää rajoittavasta epäonnistumisenpelosta johtuen joudumme, jos uskallamme hypätä elämään, kohtaamaan pelkojamme, yksinäisyydentunnettamme, kykenemättömyyttämme tai katumusta, minkä siivittäminä saatamme kipittää pikapikaa takaisin samaan koloon, josta hetki sitten uskaltauduimme hetkeksi ulos.
Elämä ei tarjoa turvallista rotankoloa, mutta oman voiman löytämistä kylläkin. Usein ajatus elämän rajattomuudesta, sen loppumattomuudesta, saa meidät pitäytymään epätyydyttävässä kolosessamme – edustaa kolo meille sitten mitä tahansa. Saatamme henkisesti jopa mielestämme oikeutetustikin nääntyä koloomme, koska luulemme sen olevan ainoa ja oikea paikka sen sijaan, että pistäisimme päätämme ulos ja nuuhkisimme tuulia.
Kuitenkin, jos pysähtyy hetkiseksi pohtimaan elämän ja vuosien kulkua, voi herätä kysymys: Haluanko yhä xx vuoden päästä pähkäillä näiden samojen kysymysten ja asioiden äärellä? Kuinka vanha olen silloin? Kuinka kauan ajattelin elää ja miten haluan viettää elämäni? Kukaan ei voi taata mitään, mutta oman kokemukseni mukaan samat asiat voivat tapahtua tutussa rotankolosessa kuin vielä epätietoisessa uudessa maailmassakin, jota voisi kutsua vaikkapa omavoimaiseksi omaksi elämäksi?
Liian läheltä olen saanut seurata toinen toistaan suhteettomampia ihmissuhteita, joissa roikutaan vain siitä syystä, ettei uskalleta hakea muutosta. Tai siksi, että nähdään vain yhden suhteen tavan olevan se ainoa mahdollinen. Muita mahdollisuuksia ei nähdä eikä edes uskalleta lähteä kokeilemaan. Toki muutoksen voi vahva ihminen uskoakseni hakea myös suhteessa, mutta omien rajojen tunnistaminen voi epätasapainoisessa ihmissuhteessa olla kovin hataralla pohjalla. Ja ilman omien rajojen tunnistamista ei tarvittavaa irrottautumista oikein voi tehdä. Tällöin voi vähintäänkin kaivata apua erottumiseensa. Mistä minä alan ja mihin näennäisesti lopun? Mitä minä haluan ja mistä haaveilen? Tiedänkö edes? •
Maija Luomala, SIELUKIRJOITTAMINEN®-prosessin kehittäjä
Mitä on SIELUKIRJOITTAMINEN®?
Sielukirjoittaminen on tehokas työkalu piilotettujen ja pinnan alla piilevien tunteiden ja asioiden vapauttamiseen, jotta elämä voisi tuntua omanlaiselta kaikilla osa-alueillaan. Lue lisää >
Heräsikö ajatuksia?
