Oletko tuntenut, että suoritat elämääsi vai nautitko siitä myös? Suorittajan vastaus on, että: ”teen paljon, koska tykkään tehdä”. Onko kyse tykkäämisestä vai enemmänkin opitusta tavasta elää? Samalla saatetaan kuitenkin valittaa ajan ja mahdollisuuksien vähyyttä, vaikka kyse on aina valinnoista. Jokaisella meillä on 24 tuntia vuorokaudessa. Tasapuolisesti. Kaikki me käytämme aikamme niiden asioiden parissa, jotka syystä tai toisesta näemme tärkeinä, ja jos emme näe niitä tärkeinä, mutta teemme niitä silti, onko silloin kyse esimerkiksi riippuvuudesta tai tunteiden pakoilusta, jonkin asian pelkäämisestä? Puhumme kyllä paljon, mutta saatamme lopulta tehdä hyvin vähän sellaisia asioita, jotka olisivat meille hyväksi tai jotka kehittäisivät elämäämme haluamaamme suuntaan. Ristiriitaisesti teemme taas monesti ihan liikaa sellaisia asioita, jotka eivät ole meille hyväksi tai itse asiassa jopa vievät meitä kauemmas itsestämme ja muista. Suoritamme. Teemme. Jatkuvasti ja kaikkea. Tunnistatko itsesi tai jonkun läheisesi tästä suorittajakuvauksesta?
Olemme opittujen osiemme vankeja, erilaisten elämämme oppimallien ohjaamia ja syitä elämänsä suorittamiselle on varmasti monia. Emme useinkaan osaa olla ilman tekemistä. Olemme avuksi muille, tunnollisia ja vastuumme kantavia. Sairastamme harvoin ja silloinkin mietimme, että miten paljon asioita jää tekemättä sairastamisen takia.
Odotamme sitä päivää, kun voimme rauhoittua tai viimein nauttia elämästämme tai korjata sadon vuosien työstä. Olemme nauttineet ja puurtaneet tai vain puurtaneet tuntematta, pysähtymättä. Olemme pistäneet itsemme kaavaan, johon vanhempamme tai muut ihmiset ympärillämme ovat näyttäneet mallia. Elämme, mutta emme täysillä. Saatamme olla tyytymättömiä tai tyytyväisiä ”ihan ok"-elämäämme.
Olemme kovia tekemään, kouluttautumaan ja opettelemaan uusia taitoja silloin, kun elämä käy tylsäksi ja kun tuntuu, että elämässä voisi olla vähän ”äksöniä”. Aloitamme uuden harrastuksen, lähdemme elämysmatkalle tai muulla tavalla piristämme itseämme, jotta elämä olisi aika ajoin mielekästä tekemisen vastapainoa.
Uskomme kovaan työhön ja sen kannattavuuteen. Meidät on kasvatettu työntekoon ja ajatukseen, jossa ”kova työ palkitaan”. Silti voimme tuntea jumiutuneemme elämäämme. Teemme samat asiat päivästä toiseen juurikaan niitä kyseenalaistamatta. Niin, että voisiko elämä olla muutakin kuin tätä? Olisimmeko viiden tai kymmenen vuoden päästä yhä samassa tilanteessa vai millaisia muutoksia oikeasti kaipaisimme? Haalimmeko itsellemme aina vain lisää ja lisää vastuuta sekä hoidettavia asioita, vaikka syvin halumme olisi rauhoittua ja rentoutua, hiljentää tahtia ja enemmänkin karsia pois?
Hoidamme omien hommiemme lisäksi myös muiden ihmisten hommia, kun näemme velvollisuudeksemme auttaa niin sukulaisia, ystäviä kuin tuntemattomiakin.
Samalla saatamme sadatella ajan ja energian riittämättömyyttä oman elämämme edistämiseksi. Saatamme myös tuntea syyllisyyttä ja riittämättömyyttä siitä, ettemme ole tarpeeksi perheittemme tai itsemme kanssa. Kerromme, kuinka tärkeintä on A) perhe, jota emme koskaan näe, sillä valitsemme mieluummin vaihtoehdon C tai D. Näin ollen perhe ei ole elämässämme etusijalla. Kerromme, kuinka B) itsensä hoitamiseen pitäisi panostaa, mutta valitsemme silti kaljan ja pizzan. Valintamme kertovat oikeat tärkeysjärjestyksemme, ei se mitä sanomme.
Sanat ja teot sekä niiden ristiriitaisuus... Puhuminen on helppoa, mutta sanojensa mukaisesti toimiminen on asia erikseen. Ja voi miten omat sisäiset suorittajamme rakastavatkaan puhua ja jatkuvasti toivoa parempaa – kunhan ensin hoidetaan tämä, tuo ja sekin vielä niin sitten voimme rentoutua!
Odotamme rauhallisempaa aikaa samalla, kun jatkuvasti haalimme uusia asioita ympärillemme. Asioita, jotka pitävät meidät menossa ja meiningissä, koska oikeasti ehkä pelkäämme pysähtyä ja kysyä niitä tärkeimpiä kysymyksiä, kuten: "Kuka minä olen ilman näitä ympärilläni olevia omistuksia tai tekemisiä? Olenko kaipaava jotain ja siksi pakenen tekemiseen? Mitä kaipaan? Mikä pakottaa minut juoksemaan paikasta toiseen, yhdestä tehtävästä jo seuraavaan? Voisiko elämästä nauttiminen olla läsnä jo nyt?"
Olenko ylpeä käytetyistä vuosista vai olenko kenties jäänyt jostakin paitsi? Olenko 10 vuoden päästä samassa tilanteessa kuin nyt vai tuntuuko se ajatuksenakin jo uuvuttavalta? Pidänkö elämääni onnistuneena, jos lähtisin täältä viikon päästä? Jos elämäni päättyisi vuoden sisällä, mihin käyttäisin aikaani ja minkälaisten asioiden parissa? Olisinko yhä suorittava elämääni? Toteuttaisinko samoja tehtäviä vai heräisivätkö sisäiset unelmat, toiveet ja kysymykset? Olenko kaipaava jotain, jota en uskalla kohdata? Olenko haaskannut aikaani, joka kaikille käy samaan tahtiin, väistämättä vähentyen päivä päivältä?
Olenko piiloutunut tekemiseen, koska minuun on sattunut tai en uskalla?
Enkö uskalla olla oma itseni, koska en usko olevani tarpeeksi tai riittävä? Luulenko, että minun halutaan olevan tai tekevän jotain ja vasta sitten olisin ansainnut paikkani? Entä jos minua ei enää tarvittaisikaan tekemään jotain, olisinko hukassa itseni kanssa vai huokaisisinko helpotuksesta tekemisen loppuessa? Olisinko paniikissa? Ja jos olisin ilman tekemisiäni ja jatkuvasti kaikkialla suorittavaa työpanostani ei enää tarvittaisikaan, niin tuntisinko itseni yhä merkitykselliseksi?
Elämä suorittajan kanssa voi olla raskasta. Suorittajan puoliso on usein yksinäinen parisuhteessa ja tuntee elävänsä ainaisella kakkos- tai muulla sijalla vasta kaiken muun tekemisen jälkeen. Eihän tämä tietenkään ole tietoinen valinta kummaltakaan, mutta näin kumpikin voi jatkaa parempaa odottaen, totutussa tyytymättömyydessä. Puoliso voi asettaa odotuksia ja suorittaja voi suorittaa.
Odotetaan sitä yhteistä aikaa ja että kaikki olisi viimein valmista. Lienee selvää ettei valmista tule ikinä. Tekeminen jää päälle. Jäädään tilaan, jossa odotetaan vuosi toisensa jälkeen rauhallisempia aikoja ja että työt helpottaisivat. Paahdetaan kovempaa, vaikka elämä ympärillä pirstaloituisi ja kumppanikin lähtisi jo muille maille läsnäoloa ja yhteisöllisyyttä kalastelemaan. Suorittaja on tietenkin ymmällään, koska onhan hän tehnyt töitä niin vimmatusti kaikkien eteen ymmärtämättä, että tunteiden poissaoloa ei voi mikään maailman tekeminen korvata. "Ja olenhan minä ollut paikallakin!", suorittaja huutaa vihaisena kokemaansa väärinkohtelua. Paikalla, mutta ihan muualla. Missä? Missä ajatuksesi liitelevät? Vastaavasti voimme kysyä, että torjuuko puolisokin, kun on syvästi pettynyt ja vihainen?
Ei paikalla oleminen ole yhtä kuin läsnäoleminen. Olemmeko miljoonia asioita mielessämme pyörittäviä, kun vietämme niin sanottua laatuaikaa jonkun kanssa? Sillä sen kyllä tuntee, kun toinen on poissa eikä täysin läsnä. Poissaolo tuntuu yhteyden katkeamiselta, poissaolevuutena, jatkuvana kiireisyytenä ja ehka jopa tunnekylmyytenä. On kiire mennä, tehdä, suorittaa, "pois luotani". Tämä on varmaan yksi syy, joka vie ihmiset eroon. Kun yhteys katkeaa, se menettää merkityksensä ja tunnekylmyys parisuhteessa on ottanut vallan... ja kun toinen tarvitsee toista toteuttaakseen omaa historiaansa todeksi. Mitä tuo nyt tarkoitti? Se tarkoittaa karkeasti sitä, että valitsemme historiamme mukaisia puolisoita. Jos esimerkiksi isämme oli jatkuvasti poissa, valitsemme kumppaniksemme vaikkapa suorittajan, jotta voisimme jatkaa läsnäolemisen ja merkityksellisyyden toivomista. Luomme odotuksia ja toiveita ihmiselle, joka ei omasta historiaistaan käsin sellaista ehkä sellaisenaan kykene tai osaa antaa. Suorittajan kanssa voimme jatkuvasti elää toiveessa siitä, että joku kaunis aamu tämä heräisi merkityksellisyyteemme sanoen: "Rakas, olen pahoillani, sinä olet minulle tärkein, nyt ja aina", ja voisimme parantaa isämme tai äitimme meihin jättämät haavat.
Miten olla onnellinen? Miten elää hetkessä?
Voimme leikkiä ajatuksella siitä, että miten elämämme voisi täydentyä nykyisestään tai miten elää hetkessä nykyistä paremmin – mitä se vaatisi? Oikeiden kysymysten esittäminen ja kysymysten maistelu on suotavaa, koska ilman kysymyksiä ja ajatusten heräämisiä emme pysty irtautumaan omista sisäisistä suorittajistamme. Mitä pahaa suorittamisessa sitten on? Mitä pahaa on puolittain eletyssä elämässä? Sellaisessa, jossa suorittaessaan jotain on jo ajatuksissaan seuraavassa suorituksessa?
Millaista elämä voisi olla, jos tekisi vähemmän ja harkittuja asioita, täydellä sydämellä ilman kiirettä ja suorittamista? Miten eläisimme, jos emme kiirehtisi aina paikasta toiseen vaan eläisimme sydämellä, ollen läsnäolossa niissä hetkissä, joita oikeasti aina odotamme ja kaipaamme – joihin unelmoidessamme siirrymme? Entä jos emme aikatauluttaisi, osaisimmeko olla? Vai tarvitsemmeko aikatauluja turvaksemme? Oletko elämäsi suorittaja? ♦
Maija Luomala, SIELUKIRJOITTAMINEN®-prosessin kehittäjä
Heräsikö ajatuksia?
