Merkityksettömyys istuu syvällä. Se ei välttämättä suoranaisesti oireile, mutta vie voimia, jos ihminen kamppailee jatkuvissa sisäisen merkityksettömyyden tunteissa etenkin silloin, kun tekeminen loppuu. Siksi ehkä pidämme itsemme kiireisinä, koska merkityksellisyytemme ja joskus jopa koko yksinomainen elämän tarkoitus syntyy tekemisestä. Ja jos tästä kuvauksesta ei suoranaisesti tunnista itseään, niin jokainen tuntee ainakin yhden henkilön, joka ei osaa olla paikoillaan tai tekemättä mitään, jouten, "tyhjänpanttina". Mikä minun elämän suolani on? Tunnenko itsessäni usein tyhjyyden tunnetta ja että kaipaisin sisältöä elämääni?
Isänpäivän koittaessa on luonnollinen hetki miettiä isän merkitystä ja että miten se tulee esiin nykyelämässä, suhteissa ja merkityksellisyyden kokemisessa. Oliko oma isä turvallinen, oikeamielinen ja hellä auktoriteetti? Vai enemmänkin pelottava, epäilyttäviä sanoja ja tekoja toistava, traumatisoitunut ihminen? Läsnäolonsa hukanneet aikuiset vaikuttavat kuin tuuliajolla olevilta aluksilta ilman suuntaa, ankkuria tai määränpäätä. Lapsi omaksuu tuuliajokulttuurin helposti osana omaa merkityksettömyyttään ja aikuisena viljelee kulttuuriaan seuraaville jälkipolville.
Lapsi tuntee olevansa merkityksellinen ympäröivien aikuisten kautta. Merkityksellisyyteen ja itsearvostukseen kasvetaan. Isä, (kuten äiti tai muut kasvatuksesta vastuussa olevat aikuiset) voivat luoda lapselle turvaa ja merkityksellisyyttä tai toisaalta viedä pohjaa olemassaololta – oman merkityksettömyytensä kautta. Siksi kaikkien lasten kanssa tekemisissä olevien aikuisten olisikin hyvä kysyä itseltään, että:
Tunnenko itseni merkitykselliseksi?
Jos oman itsen merkityksellisyys on iso kysymysmerkki ja elämän tarkoitus on hukassa, miten merkityksellisyyttä sitten luodaan? Miten voi saada tunteen siitä, että elämälläni ja minulla on merkitystä? Elämän merkityksellisyyden päätämme me itse, kukin tahollaan. Merkityksellisyyttään joutuu miettimään, jos siitä ei ole menneisyydessään saanut olla osallisena. Jos ihminen ajattelee ettei millään ole merkitystä, ei millään varmaan olekaan. Siinä ajatusmaailmassa kaikki menettää merkityksensä eikä elämä tarjoa järkevää syytä olla olemassa tai pyrkiä merkityksellisyyteen. Mutta jo merkityksellisyyteen pyrkiminenkin johtaa siihen.
Merkityksellisyys ei ole irti ajatuksistamme tai vain jotain, jota meille ulkoapäin tarjotaan. Kun elämästä alkaa etsimällä löytää merkityksellisyyttä, ei se muuta tarjoakaan kuin merkityksellisyyttä. Usein merkitykselliset asiat ovat eri tasolla, kuin millä merkityksettömyydessä elävä ihminen toimii. Vaatii "peiliä", tarkastelua ja herätyksiä nähdä elämän merkitykselliset asiat.
Isän merkitys, mitä se tarkoittaa sinulle?
Millaisia omat lapsuuden isäkokemuksesi olivat? Mitkä muistot olivat lämpimiä? Mitkä pelottavia? Ovatko muistosi selkeitä vai epämääräisiä? Isätön lapsi -artikkelin kirjoitin vuosi sitten ja se pätee yhä.
Tapasin isäni puolen sukulaisia lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Sukulainen ihmetteli ajan kulumista ja kertoi tosiaan nähneensä minut viimeksi jotakuinkin polvenkorkuisena, ehkä noin neljä- tai viisivuotiaana. “Olit, isäsi sanoin, nyrkillä tapettava”, sukulainen totesi ruokapöydässä. “Naulan kantaan”, mietin, mutta pysyin hiljaa. Perhedynamiikkaamme ei olisi tämän paremmin voinut yhdessä lauseessa kiteyttää, nyrkki oli näet pitkälti kantava teema meidän perheessämme 1980-luvulla. Olin lapsi, joka esiteltiin nyrkillä tapettavana. Lapsi on uhri jo tuolloin, tuolla sanomisen hetkellä. Millainen ihminen esittelee lapsensa näin?
Olen elämäni aikana ajautunut suhteisiin, joissa miehet ovat epäsuorasti olleet isäni kaltaisia. Ei, ei suinkaan ulkonäöllisesti eikä ulkoisesti yhdistävien tekijöiden kautta vaan luonteenpiirteiden, tapojen ja olemuksen. Olen aina etsinyt turvallista miestä, mutta sainkin alkoholia väärinkäyttävän ja pahoinpitelevän miehen. Ihan kuin isäni. En ymmärrä miksi ajaudun tällaisiin suhteisiin. Toinen mieheni petti minua.
– Sielukirjoittajien muistelmia
Otetaan esimerkiksi vaikkapa läsnäolemisen kyky. Jos en ole lapsena ympäröivien aikuisten, esimerkiksi isän ja äidin mallien kautta tottunut läsnäoloon, sellaiseen todelliseen (maskin takaa esitettävä tekopirteä läsnäolo ei ole todellista), en aikuisenakaan osaa olla sellaisten ihmisten kanssa. Jos todellinen läsnäolo on minulle täysin vierasta, saatan valita puolisokseni ihmisen, jolla on aina hirmuinen kiire, koko ajan tekemistä ja jonka kanssa aito läheisyys ja yhteys puuttuu tai se tapahtuu pitkälti ohikiitävinä hetkinä, yleensä erikoisen, arjesta irrallaan olevan tekemisen merkeissä.
Läsnäolo vaatii rohkeutta ja pelottomuutta. Paikasta toiseen kiirehtiminen ja tekemisen paljous ei. Suhteissa tunnutaan usein haettavan puuttuvaa yhteyttä jatkuvan tekemisen ja erilaisten elämysten kokemisen kautta, vaikka eniten ehkä kuitenkin kaivattaisiin syvää sydänyhteyttä kumppaniin eikä jatkuvaa menemistä ja touhuamista. Isän vaikutukset jatkuvat – on isä elämässämme tai ei. Siksi aiheen pohtiminen on hyväksi.
- Millainen isä oli/on?
- Millä tavoin isä osoitti/osoittaa rakkauttaan?
- Miten isäsi kohteli/kohtelee sinua?
- Mietitkö usein esimerkiksi tiettyjä lapsuutesi tapahtumia?
- Tunnetko kaipuuta turvalliseen parisuhteeseen?
- Kaipaatko turvaa tuovaa ihmistä rinnallesi?
Elämä on opettavainen matka. Siitä helpoimmasta päästä on oma matkani pysytellyt kaukana, mutta olen päättänyt löytää selitykset ja oivallukset pystyäkseni olemaan se, joka minun kuuluisi olla. Uskon, että elämä on merkityksellistä, koska elämän merkityksettömyys on yksi kuluttavimpia olotiloja. Ja miten usein tämä olotila siirtyy alitajuisena lahjana, kuin seremoniassa toimitettavana siirtymäriittinä isältä pojalle, äidiltä tyttärelle, kuin surumielisen Lapinäidin kehtolaulun säestämänä elämännälkäiselle pikkulapselle, joka painaa surevana päänsä alas jo varhain.
Elämä löytää keinot ja tiensä ulos, joillekin jo elämisen aikana ja joillekin vasta kuolinvuoteella, kuin filminauhana vilisten silmien edessä. Eläminen merkityksettömyyden tilassa voi olla vaarallista sekä ihmiselle itselleen että muille. Oma toiveeni on ollut löytää elämän merkityksellisyys jo elämän aikana eikä vasta, kun se on auttamatta myöhäistä. Elämisen nautinto ei synny ulkopuolemme asioista ja tekemisistä tai tapahtumista vaan sisäisistä oivalluksista, palapelin rakentamisen ketjusta, joka parhaimmillaan tuottaa oivalluksen siitä kuinka kaikki, kaikesta huolimatta käy järkeen ja miten kaikella on merkitys.
Elämän pirstaleisuus ja uuvuttavuus juontuu käsittelemättömistä tapahtumista, selittämättömistä tilanteista, jotka ovat jääneet piiloon mieleemme. Kaiun tavoin ne suihkuverhon sekä lukitun oven takaa laulavat laulujaan. Kuulemme ja tunnemme ne löytämättä ratkaisuja siihen, kuinka päästä käsiksi lukkoihin tai oviin. Lukollisten huoneiden avaaminen olisi tärkeämpää kuin oikeastaan moni muu päivittäinen tekemisemme, mutta silti vain aniharva käärii hihat sisäiselle tutkimusmatkalle ja puhdistuskuurille.
Etsimme pelastusta erilaisesta tekemisestä, uuden oppimisesta, saavuttamisesta ja touhuamisesta. Siltikin päivän päätteeksi sisäinen merkityksettömyys ja uupumus nostavat päätään. Tarvitsemme turvallisia pysähtymispaikkoja soittaaksemme instrumenttiamme kaikilla sävyillä. Instrumenttia, jota kutsumme elämäksi. Vanhemmuus on jo sinällään tie mahdollisuuksiin, avautumiseen, oivalluksiin ja rakkauteen. Voimme itse kukin miettiä sisäistä vanhemmuuttamme, olemmepa vanhempia tai emme, sanan varsinaisessa merkityksessä. •
Maija Luomala, SIELUKIRJOITTAMINEN®-prosessin kehittäjä
Heräsikö ajatuksia?
